Työllisyyden hoidon siirtäminen kunnille (mm. Kuntaliiton tiedote 15.12.2020) tuo mukanaan monenlaisia haasteita erityisesti heikosti työllistyvien henkilöiden osalta. Kulttuurialalla työt katosivat koronarajoitusten myötä aiheuttaen ison loven alan työntekijöiden toimeentuloon. Monet palvelualojen pienyrittäjät miettivät mahdollisuuksia jatkaa yritystoimintaa. Mielenterveysongelmien lisääntyminen eri muodoissaan etsivät ratkaisuja eri henkilöryhmien osalta. Koronarajoitusten exit-strategioita pohdittaessa on etsittävä nyt pysyvämpiä tapoja luoda ratkaisuja useisiin kysymyksiin.
Tuloerojen kasvaessa köyhyys ei ole useissa tapauksissa henkilöiden omaa syytä. Lisääntyneeseen köyhyyteen pitää puuttua ratkaisukeskeisesti yhteiskunnallisena tehtävänä, joka hoidetaan. Kunnat tulevat olemaan tässä jatkossa entistä isommassa roolissa. Isoja ratkaisuja tarvitaan, mutta jos rahat saadaan kiertoon, myös pienemmät ratkaisut ovat suotavia.
Köyhille hyvinvointikortti
Erityisesti työelämän ulkopuolisille henkilöille eläkeläisistä päätoimisiin opiskelijoihin, työttömiin tai vaikka asevelvollisuuttaan suorittaviin kuntalaisiin on luotava työelämässä tarjottavan virikekortin kaltainen hyvinvointikortti. Valtakunnallisena korttina siihen voisi yhdistää muita nykyisin käytössä olevia kortteja samaan järjestelmään, joka integroitaisiin esim. osaksi verottajan tulorekisteriä. Korttiin oikeutetut voitaisiin rajata niihin henkilöihin, joiden tulotiedot jäävät alle tietyn rajan. Korttiin voisi hakea käyttöoikeutta tilanteissa, joissa työelämässä mukana oleva henkilö jää määriteltävän köyhyysrajan alle joidenkin pakollisten menojen jälkeen (esim. asumiskustannukset) käteen jäävät tulot vastaavat työelämän ulkopuolella olevien tilannetta.
Koska yhteiskunnallisen haasteet ovat nyt pöydällä monin eri tavoin, tulee tämän kortin käyttöä laajentaa myös viranomaisasiointiin (vrt. kansalaisaloite ilmaisesta henkilökortista) sekä koronasta kärsineiden kulttuuri- ja palvelualan työpaikkoihin, jotka eivät kuulu varsinaisesti virikekortin piiriin. Virikekortin käyttöä sen sijaan voisi laajentaa samalla, kun kehitetään hyvinvointikorttia.
Keskiöön henkilön terveys ja hyvinvointi
Kortin käyttö on tarkoitettu pääasiallisesti palveluihin eli se ei olisi käytettävissä suoriin tuoteostoihin. Raja tuotteiden ja palveluiden välillä tulee olla laajempi. Kaikki eivät käy elokuvissa, teattereissa tai kuntosaleilla. Mahdollisuus piristää sitä henkistä hyvinvointia voi tarkoittaa esim. käymistä kampaajalla tai suosikkikenkien korjaamista suutarilla. Koska rajanvetoon liittyvä keskustelu herättänee toiveita moneen suuntaan, on tämä hyvä linjata myöhemmin. Perustana tulee olla henkilön oman jaksamisen tukeminen tavalla tai toisella, jolloin käyttötarkoituksen tulee parantaa henkilön terveyttä tai henkistä hyvinvointia – ei kuitenkaan tavalla, jolla on terveyden kannalta kielteisiä vaikutuksia.
Pilottina kaikille tarjottavaan henkilökorttiin
Hyvinvointikortti toimii hyvin pilottina kaikille tarjottavalle ilmaiselle henkilökortille. Viro toteutti tämän vuosia sitten kaikille kansalaisilleen. Virossa korttia on sovellettu mm. seuraavissa:
- kirjautumisessa lehtien keskustelupalstoille (vrt. kommentit omissa nimissä ilman häiriköintiä ja trolleja, jolloin loukkaavia törkyposteja lähettävät saadaan oikeuteen.)
- matkalippujen ostaminen (sovellettu Tallinnassa ja Tartossa)
- sähköisessä äänestämisessä
- matkustusasiakirjana
- ja tietysti päätehtävässään henkilötodistuksena
- …eli jatkossa mukaan tähän myös ajatus hyvinvointikortista
Lisänä kortin ominaisuuksien osalta voisi miettiä, voisiko esim. työelämässä oleva henkilö siirtää osan vanhenevia, omalle virikekortille tallennettuja etujaan esim. saman talouden tai perheen muille henkilöille (esim. kotoa pois muuttanut lapsi, joka on opiskelemassa). Talouden huolien väheneminen tavalla tai toiselle vähentää myös henkilön omaa stressiä, jolloin virikekortin uusi ominaisuus toimisi työsuojelunäkökulmasta, vaikka henkilö itse ei käyttäisi koko arvoa itse. Samalla yhteiskunnallisen tuen sijaan ”perheen sisäiset tulonsiirrot” voisi huomioida verotuksessa, kun työntekijän saama etu olisi lopulta pienempi.
Pienet työt ja palkitseminen aktiivisuudesta
Kortilla tulisi olla lisäarvon latausoikeus joidenkin hyväksyttyjen organisaatioiden osalta (esim. kunta, valtio…). Kysymys erilaisista talkootehtävistä on puhuttanut mm. verotuksen näkökulmasta. Jos työtön tai pienituloinen eläkeläinen osallistuu puistoalueen siivoukseen ulkoilmakonsertin jälkeen tai toimii liikenteenohjaana kadulla tapahtuvassa urheilutapahtumassa, voiko hän saada kertakorvauksena lahjakorttien (esim. 50 e) kaltaisen korvauksen vastineeksi.
Kaikkeen eivät kuntapalvelutkaan heti ennätä. Entä jos kunta ilmoittaisi toivotuista aputehtävistä, jotta lumet saadaan pikkukaduilta nopeammin kadulle aurattavaksi tai hiekat keväisin sisäpihoilta kadunvarrelta kerättäväksi. Kannustaisiko se yhteisistä alueista huolehtimiseen ja parantaisi samalla kaikkien hyvinvointia. Monenlaisia ”pikkuhommia” on, jotka ovat niin pieniä, etteivät ne tunnu oikein kuuluvan kenellekään – kunhan joku hoitaisi… Jos hoidan homman, saan palkkion kortille, jolla pääsen käymään parturissa, niin tekisinkö homman ennen kun joku muu ennättää.
Sananen taloudesta
Riippuen toteutusmallista ja hyvinvointikortin tulevaisuuden tavoitteista voi kortin pohjataso lähteä siitä, että ”köyhä” saa yhteiskunnan myöntämän henkilökortin mm. asiointia varten ja kannustimena pohjaosana 100 – 200 euron vuosisumman, jonka voi käyttää kahden vuoden sisällä.
Jos ”vipuvaikutusta” halutaan lisätä alueellisten koronatilanteen purkuun, kunta voi lisätä pohjaosaa kvartaalisella 50 euron lisäosuudella (= 200 euroa / vuosi), jolloin henkilö pääsee hintaryhmästä ”muut” (viitataan kaupungin hinnoitteluun eli ei ”normihinta”) osalta kustantamaan vaikka kunnallisten liikuntapalveluiden käyttämistä. Liikunnalla on iso vaikutus sairauksien ehkäisyssä, jolloin ainakaan hinta ei olisi este niiden käyttämiselle. Kulttuuri ylläpitää puolestaan henkistä hyvinvointia.
Missä tulee maksimiraja, paljonko kortille saa ladata, tulee määritellä niin, ettei se vaikuta työmarkkinoihin eli varsinaisten työpaikkojen määriin. Painotuksen pitää pysyä köyhyyden hoitamisen, hyvinvoinnin edistämisen sekä mm. kunnassa tapahtuvan elinkeinotoiminnan edistämisessä erityisesti niiden toimijoiden parissa, jotka ovat erityisesti nyt pidemmän ajan tuen tarpeessa, mutta joka voidaan ohjata henkilöiden kautta tapahtuvaan tukemiseen.
Tilastokeskuksen mukaan ”873 000 henkilöä oli köyhyys- tai syrjäytymisriskissä vuonna 2019″ (Tilastokeskuksen elinolotilasto 9.2.2021). Jos tuki kanavoituisi henkilöiden kautta (vrt. suorat myönnetyt koronayritystuet ovat monenkertaisia) se ei kasvattaisi vain liikevaihtoa ja yritysten voittoja, vaan kiertämällä kuntalaisten kautta lisäisi suoraan yleistä hyvinvointia ja lopulta päätyisi takaisin verotuloina, alempia suorina tukina rahan tullessa asiakkailta tuen sijaan sekä erilaisina välillisinä hyötyinä, jotka ovat hankalammin mitattavissa (mm. parempi mielenterveys, liikunnan tuoma säästö).
”Vuonna 2020 Kelan maksamaa perustoimeentulotukea sai 288 329 kotitaloutta, joissa asui yhteensä 417 071 henkilöä” (KELA: Toimeentulotuen tietopaketti). Lukujen valossa voidaan karkeasti arvioida, että hyvinvointikortin käyttäjiä ensimmäisessä vaiheessa (ns. ”köyhyyskortti”) olisi jossain tuolla välissä (417 – 873 tuhatta), jolloin kuntalaisten kautta kierrätetty hyvinvointipalveluiden tuen tarve nousisi yli 100 miljoonan. Suorat koronayritystuen ovat moninkertaiset, joten on arvovalinta, hoidetaanko samalla henkilöiden hyvinvointia vai tuetaanko yrityksiä, jotka ns. verosuunnittelun tms. kirjanpitokeinoin käyttävät tuet lähinnä itse. Vähätuloiset käyttävät varansa pääsääntöisesti omalla asuinalueellaan, jolloin ”raha ei karkaa rajojen yli”. Raha kiertää samalla, kun kunta, palveluiden tuottajat ja käyttäjät voittavat!
”Köyhyyskortista koko kansan hyvinvointiin”
Hyvinvointikortilla edistettäisiin heti viranomaisasiointia (tavoitteena kuvallinen henkilökohtainen, sirullinen ja etäluettava hyvinvointihenkilökortti kaikille). Tämä asia pitää hoitaa joka tapauksessa kuntoon, joten tämä on ideoinnin pohjana. Vastaus myös heille, jotka miettivät, kuka maksaa tuotantokustannukset.
Kortin avulla luodaan kanava monenlaisten asioiden toteuttamisen käyttäen Viron mallia esimerkkinä kehittäen sitä entistä monipuolisemmaksi. Kuntakohtaisesti voitaisiin puuttua köyhyyden yksilökohtaisiin haasteisiin kannustamalla käyttämään sitä kulttuuri-, liikunta- ja muiden palvelutyöpaikkojen hyödyksi. Ja ehkäpä lopulta ”kymmenen kortin” sijaan tarvittaisiin vain yksi ja kortin sähköiseksi kehitettävään versioon voi helpommin liittää uusia tahoja esim. erilaisista jäsenkorteista etukortteihin.
Teatterit tarvitsevat katsojansa ja konsertit kuulijansa! Ihmiset ja kunta ihmiset kokoavana yhteisönä tarvitsevat molemmat hyvinvointinsa.
Ars longa, vita brevis.
—
PS. Ajatus tähän kirjoitukseen lähti Matti Kytömäen ajatuksesta ”köyhyyskortista”. Matti on Vasemmistoliiton sitoutumattomana ehdokkaana Kouvolassa. Olin itse ollut tekemisissä paljon sähköisen henkilökortin kanssa mm. silloin, kun se tuotiin Suomeen pääministeri Lipposen aikaan. Kortti ei koskaan saanut laajaa suosiota, mikä mielestäni johtui mm. korkeista kustannuksista, kortin hankalasta käytöstä ja suppeista käyttömahdollisuuksista.